Agatha Christien mysteerinen Aikataulukon arvoitus

 Valitsin luettavakseni Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen. En ole ennen muutamia teoksia lukuun ottamatta juurikaan lukenut dekkareita, mutta kaikki saman henkiset tv-sarjat ja elokuvat ovat kyllä herättäneet kiinnostukseni. Totesin olevan mieluista kokeilla dekkaria vähän erilaisempana, uutena juttuna heti kuultuani vaihtoehtoiset genremme. Koska jonkun verran olen Agatha Christien teoksiin paneutunut, yhden itse aiemmin lukenut ja paljon hyvää kuullut, oli kirjoittajan valitseminen nopeasti hoidettu. Myös The A.B.C. Murders (alkuteos) oli ennestään etäisesti tuttu nimi ja siitä syystä päädyinkin nyt sitä lukemaan.

Hercule Poirot lähtee selvittämään hyytävää sarjamurhaajatapausta saamansa nimettömän kirjeen perusteella. Siinä varoitetaan pian tapahtuvasta murhasta Andoverissa. Pian tapauksen jälkeen etsivä saa uuden kirjeen. Tällä kertaa käsketään pitää silmällä Bexhilliä. Kerta toisensa jälkeen kirjeitä saapuu uusia ja aakkosittain tapahtuvat rikokset jatkuvat. Kun vihdoin Poirot näyttää päässeen murhaajan jäljille, puuttuva motiivi paljastaakin tapauksesta aivan uusia puolia.

Koska kyseessä on sarjamurhaajatapaus, teoksen aikana tapahtuu yhden sijaan jopa neljä murhaa. Ensimmäinen murha paljastuu heti alussa, viimeinen vasta juuri ennen loppuratkaisua. Näin etsivällä on koko ajan tuore tapaus tutkittavana. Toistuvat rikokset kuljettavat tarinaa sujuvasti eteenpäin ja pitävät jatkuvasti lukijan mielenkiinnon yllä. Tämä tekee tarinasta myös hektisen ja lisää dekkarin jännitystä. Tästä johtuen kirja myös koukuttaa helposti ja sitä voi vaivatta ahmia pitkiäkin pätkiä kerralla.

Rikoksia tutkii kirjan päähenkilö ja sankarihahmo, yksityisetsivä Hercule Poirot. Häntä avustaa hänen maskotiksikin nimitetty apulaisensa, Kapteeni Hastings, sekä teoksen aikana murhattujen omaisista muodostetut erityisjoukot. Myös paikallisen tason poliisi esiintyy satunnaisesti tapausta ratkomassa, mutta tämän tahon antamien hyötyjen ja haittojen suhteesta ei voi olla täysin vakuuttunut. Poirot pyrkii olemaan yhteistyössä niin poliisin kuin muidenkin innokkaiden, mahdollisten auttajien kanssa, vaikka loppupelissä on hän itse ainoa, jolle totuus näyttää täysin selvältä. Tapausta johtaa Komisario Crome, jonka työpanos ei kuitenkaan näy murhia ratkottaessa. Toinen viranomainen, Ylikomisario Japp, esitellään heti kirjan alussa ja mies roikkuukin mukana aina tarinan loppuun saakka, vaikkei hänkään merkittäviä tutkimustuloksia saa aikaan. Molemmat poliisihenkilöt toimittavat lähinnä muodollisia tehtäviään sivuhenkilöiden rooleissaan.

Etsivä Poirot’n yksityiselämää ei juurikaan kuvata tarinassa. Hänestä kerrotaan pääpiirteittäin vain työnsä kautta. Poirot on eläkkeelle jäänyt salapoliisi, äärettömän taitava työssään ja siksi ratkookin nykyään yksittäisiä tapauksia, niin kutsuttua rikosten kermaa. Teos kuitenkin antaa ymmärtää, että mies tekee tätä puhtaasti omasta tahdostaan ja käyttää siihen kaiken aikansa ja ajattelunsa, siis tiedostaen jättää hänen yksityiselämänsä toissijaiseksi.

Suuren osan tarinaa annetaan lukijan olettaa murhaajan olevan mielipuoli, joka valitsee uhrejaan aakkosjärjestyksellisen kaavan mukaan, mahdollisesti ilman sen suurempaa yhteyttä heihin. Murhaajan kuitenkin uskotaan olevan jollakin tapaa tuttu etsivälle, sillä nimenomaan Hercule Poirot’lle osoitettujen nimettömien kirjeiden ja sarjamurhaajan tekojen takana uskotaan seisovan sama mies. Yllättävä loppuratkaisu kuitenkin paljastaa murhaajan olleen yhden uhrinsa veli ja rakentaneen muut rikokset vain harhaksi ja kyseisen tapauksen peittelyksi. Samalla vahvistetaan etsivän ja sarjamurhaajan olleen tekemisissä enemmänkin ja olevan siten toisilleen jo vanhoja tuttuja. Muut uhrit ovat vain satunnaisesti eteen tulleita, helppoja ja tapaukseen sopivia yksilöitä. Uhreja keskenään yhdistää vain heidän nimensä ja asuinpaikkakuntansa aakkosellinen järjestyksellisyys.

Oletetun murhaajan eli ko. pelätyn mielipuolen taustasta tai motiiveista ei anneta lukijalle paljoakaan tietoa. Toisaalta kirjassa todetaan myös, ettei tällainen henkilö käytännössä motiivia edes tarvitse, vaan murhat saattavat olla esimerkiksi pelkkä fiksaatio herättää huomiota kyseisellä tavalla tai vaikka mielenosoitus. Yhtenä vaihtoehtona tätä pidetään myös kapinana etsivä Poirot’lle. Tämä kaikki osoittautuu kuitenkin vääräksi, kun todellinen murhaaja paljastuu. Monesti murhan motiivina on kunnianhimo, raha tai maine, eikä tälläkään kertaa poiketa perinteistä. Poirot selventää lopussa, kuinka rikokset rakentuivat vain yhden asian ympärille ja kaikki olikin kiinni vain kliseisistä syistä ja selityksistä: jo vanhahkon, rikkaan miehen veli huolestui omasta tulevaisuudestaan. Kun mies tajusi, että hänen veljensä perintö ei päätyisikään hänelle itselleen, mikäli tämä rikas veli rakastuisikin sihteeriinsä ja saisi jälkikasvua, oli hänen tehtävä asialle jotain. Sillä hetkellä ainoalta mahdollisuudelta näytti hyvin suunniteltu murha. Näin hän varmistaisi saavansa perinnön itselleen ja turvattua siten oman tulevaisuutensa. Murhat ovat siis täysin itsekkäästi ajateltuja, kaikkea muuta kuin hyväksyttäviä. Tätä mielipidettä vain vahvistaa se, että kyseisen murhan uskottavuudeksi ja peittelyksi tarvittiin kolme muuta, viatonta kuolonuhria.

Teoksessa kertojana toimii Poirot’n oikea käsi, Kapteeni Hastings, vaihdellen ulkopuolisen, kaikkitietävän kertojan kanssa. Etenkin Hastingsin ollessa kertojan roolissa, pääsee lukija todella lähelle tapausta ja sen ratkomista. Kun asiat esitellään samoin lukijalle kuin suurelle osalle murharyhmää, on helppoa päästä samalle aaltopituudelle heidän kanssaan ja keksiä omia päätelmiä tapauksista. Lukijan saadessa samat tiedot samassa ajassa muiden tarinan henkilöiden kanssa rakentuu myös kertojan ja lukijan välille tietynlainen suhde, jossa lukijan on luotettava kertojan sanaan ja uskottava sen todenmukaisuutta. Lukijalle ei missään kohdassa kerrota väärää tietoa tai anneta tahallaan ymmärtää eritavalla kuin henkilöhahmojenkaan, mutta tietoisesti tapahtuva harhaanjohtaminen johtuu siitä, ettei Poirot heti paljasta kaikkia epäilyksiään koko yleisölleen. Varsinaisia vihjeitä lukijalle ei sen kummemmin tarjota, mutta päättelyä johdatellaan valittuun suuntaan juurikin esittelemällä asioista haluttu näkökulma tai rajaus, jonka ulkopuolelle on helposti jätettävissä jopa muutamia oleellisiakin seikkoja. Näin vuoronperään kaikki läpi käydessään, saa kertoja jokaisen kuulostamaan uskottavalta murhaajalta. Kun lopulta oikea murhaaja sekä loppuratkaisu tulee ilmi, yllättää se varmasti yhtä lailla niin teoksen muut henkilöt kuin lukijankin.

Pidin kirjan realistisesta tunnelmasta, ilman mitään yliluonnollisia piirteitä. Se sai mielestäni jännittävyydestä vielä aidompaa ja lähes käsin kosketeltavaa. Loppuratkaisu oli ennalta-arvaamaton, mutta jälkeenpäin ajateltuna nerokas ja jopa looginen. Nautin itse eniten yllättävistä käänteistä ja odottamattomista tilanteista, mutta myös järkevän selityksen saavista tapahtumista. Kirja täytti nämä kaikki ja siksi tekikin minuun varsin positiivisen vaikutuksen. Tarinaan oli erittäin helppo vajota heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, sillä toimintaa riitti alun kappaleista aina viimeisiin asti. Kyseinen piirre oli suuri plussa ja merkittävä tekijä lukemisen kannalta, sillä olen jättänyt liian monta kirjaa kesken ensimmäisen kappaleen luettuani, kun kiinnostus ei olekaan riittänyt enää seuraavaan. Jaan monien muiden mielipiteen siitä, että Agatha Christie osasi hyvin asiansa ja hänen voisikin kutsua kuuluvan rikoskirjallisuuden kermaan.