Valitsin luettavakseni Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen. En ole ennen muutamia teoksia lukuun ottamatta
juurikaan lukenut dekkareita, mutta kaikki saman henkiset tv-sarjat ja elokuvat
ovat kyllä herättäneet kiinnostukseni. Totesin olevan mieluista kokeilla
dekkaria vähän erilaisempana, uutena juttuna heti kuultuani vaihtoehtoiset
genremme. Koska jonkun verran olen Agatha Christien teoksiin paneutunut, yhden
itse aiemmin lukenut ja paljon hyvää kuullut, oli kirjoittajan valitseminen
nopeasti hoidettu. Myös The A.B.C.
Murders (alkuteos) oli ennestään
etäisesti tuttu nimi ja siitä syystä päädyinkin nyt sitä lukemaan.
Hercule Poirot lähtee selvittämään hyytävää
sarjamurhaajatapausta saamansa nimettömän kirjeen perusteella. Siinä
varoitetaan pian tapahtuvasta murhasta Andoverissa. Pian tapauksen jälkeen
etsivä saa uuden kirjeen. Tällä kertaa käsketään pitää silmällä Bexhilliä.
Kerta toisensa jälkeen kirjeitä saapuu uusia ja aakkosittain tapahtuvat
rikokset jatkuvat. Kun vihdoin Poirot näyttää päässeen murhaajan jäljille, puuttuva
motiivi paljastaakin tapauksesta aivan uusia puolia.
Koska kyseessä on sarjamurhaajatapaus, teoksen aikana tapahtuu
yhden sijaan jopa neljä murhaa. Ensimmäinen murha paljastuu heti alussa,
viimeinen vasta juuri ennen loppuratkaisua. Näin etsivällä on koko ajan tuore
tapaus tutkittavana. Toistuvat rikokset kuljettavat tarinaa sujuvasti eteenpäin
ja pitävät jatkuvasti lukijan mielenkiinnon yllä. Tämä tekee tarinasta myös
hektisen ja lisää dekkarin jännitystä. Tästä johtuen kirja myös koukuttaa
helposti ja sitä voi vaivatta ahmia pitkiäkin pätkiä kerralla.
Rikoksia tutkii kirjan päähenkilö ja sankarihahmo, yksityisetsivä
Hercule Poirot. Häntä avustaa hänen maskotiksikin nimitetty apulaisensa,
Kapteeni Hastings, sekä teoksen aikana murhattujen omaisista muodostetut
erityisjoukot. Myös paikallisen tason poliisi esiintyy satunnaisesti tapausta
ratkomassa, mutta tämän tahon antamien hyötyjen ja haittojen suhteesta ei voi
olla täysin vakuuttunut. Poirot pyrkii olemaan yhteistyössä niin poliisin kuin
muidenkin innokkaiden, mahdollisten auttajien kanssa, vaikka loppupelissä on
hän itse ainoa, jolle totuus näyttää täysin selvältä. Tapausta johtaa Komisario
Crome, jonka työpanos ei kuitenkaan näy murhia ratkottaessa. Toinen
viranomainen, Ylikomisario Japp, esitellään heti kirjan alussa ja mies
roikkuukin mukana aina tarinan loppuun saakka, vaikkei hänkään merkittäviä
tutkimustuloksia saa aikaan. Molemmat poliisihenkilöt toimittavat lähinnä
muodollisia tehtäviään sivuhenkilöiden rooleissaan.
Etsivä Poirot’n yksityiselämää ei juurikaan kuvata
tarinassa. Hänestä kerrotaan pääpiirteittäin vain työnsä kautta. Poirot on eläkkeelle
jäänyt salapoliisi, äärettömän taitava työssään ja siksi ratkookin nykyään
yksittäisiä tapauksia, niin kutsuttua rikosten kermaa. Teos kuitenkin antaa ymmärtää,
että mies tekee tätä puhtaasti omasta tahdostaan ja käyttää siihen kaiken
aikansa ja ajattelunsa, siis tiedostaen jättää hänen yksityiselämänsä
toissijaiseksi.
Suuren osan tarinaa annetaan lukijan olettaa murhaajan
olevan mielipuoli, joka valitsee uhrejaan aakkosjärjestyksellisen kaavan
mukaan, mahdollisesti ilman sen suurempaa yhteyttä heihin. Murhaajan kuitenkin uskotaan
olevan jollakin tapaa tuttu etsivälle, sillä nimenomaan Hercule Poirot’lle
osoitettujen nimettömien kirjeiden ja sarjamurhaajan tekojen takana uskotaan
seisovan sama mies. Yllättävä loppuratkaisu kuitenkin paljastaa murhaajan olleen
yhden uhrinsa veli ja rakentaneen muut rikokset vain harhaksi ja kyseisen
tapauksen peittelyksi. Samalla vahvistetaan etsivän ja sarjamurhaajan olleen
tekemisissä enemmänkin ja olevan siten toisilleen jo vanhoja tuttuja. Muut
uhrit ovat vain satunnaisesti eteen tulleita, helppoja ja tapaukseen sopivia yksilöitä.
Uhreja keskenään yhdistää vain heidän nimensä ja asuinpaikkakuntansa aakkosellinen
järjestyksellisyys.
Oletetun murhaajan eli ko. pelätyn mielipuolen taustasta tai
motiiveista ei anneta lukijalle paljoakaan tietoa. Toisaalta kirjassa todetaan
myös, ettei tällainen henkilö käytännössä motiivia edes tarvitse, vaan murhat
saattavat olla esimerkiksi pelkkä fiksaatio herättää huomiota kyseisellä tavalla
tai vaikka mielenosoitus. Yhtenä vaihtoehtona tätä pidetään myös kapinana
etsivä Poirot’lle. Tämä kaikki osoittautuu kuitenkin vääräksi, kun todellinen
murhaaja paljastuu. Monesti murhan motiivina on kunnianhimo, raha tai maine, eikä
tälläkään kertaa poiketa perinteistä. Poirot selventää lopussa, kuinka rikokset
rakentuivat vain yhden asian ympärille ja kaikki olikin kiinni vain kliseisistä
syistä ja selityksistä: jo vanhahkon, rikkaan miehen veli huolestui omasta tulevaisuudestaan.
Kun mies tajusi, että hänen veljensä perintö ei päätyisikään hänelle itselleen,
mikäli tämä rikas veli rakastuisikin sihteeriinsä ja saisi jälkikasvua, oli
hänen tehtävä asialle jotain. Sillä hetkellä ainoalta mahdollisuudelta näytti
hyvin suunniteltu murha. Näin hän varmistaisi saavansa perinnön itselleen ja
turvattua siten oman tulevaisuutensa. Murhat ovat siis täysin itsekkäästi ajateltuja,
kaikkea muuta kuin hyväksyttäviä. Tätä mielipidettä vain vahvistaa se, että
kyseisen murhan uskottavuudeksi ja peittelyksi tarvittiin kolme muuta, viatonta
kuolonuhria.
Teoksessa kertojana toimii Poirot’n oikea käsi, Kapteeni
Hastings, vaihdellen ulkopuolisen, kaikkitietävän kertojan kanssa. Etenkin Hastingsin
ollessa kertojan roolissa, pääsee lukija todella lähelle tapausta ja sen ratkomista.
Kun asiat esitellään samoin lukijalle kuin suurelle osalle murharyhmää, on helppoa
päästä samalle aaltopituudelle heidän kanssaan ja keksiä omia päätelmiä tapauksista.
Lukijan saadessa samat tiedot samassa ajassa muiden tarinan henkilöiden kanssa
rakentuu myös kertojan ja lukijan välille tietynlainen suhde, jossa lukijan on
luotettava kertojan sanaan ja uskottava sen todenmukaisuutta. Lukijalle ei
missään kohdassa kerrota väärää tietoa tai anneta tahallaan ymmärtää eritavalla
kuin henkilöhahmojenkaan, mutta tietoisesti tapahtuva harhaanjohtaminen johtuu siitä,
ettei Poirot heti paljasta kaikkia epäilyksiään koko yleisölleen. Varsinaisia
vihjeitä lukijalle ei sen kummemmin tarjota, mutta päättelyä johdatellaan valittuun
suuntaan juurikin esittelemällä asioista haluttu näkökulma tai rajaus, jonka ulkopuolelle
on helposti jätettävissä jopa muutamia oleellisiakin seikkoja. Näin vuoronperään
kaikki läpi käydessään, saa kertoja jokaisen kuulostamaan uskottavalta
murhaajalta. Kun lopulta oikea murhaaja sekä loppuratkaisu tulee ilmi, yllättää
se varmasti yhtä lailla niin teoksen muut henkilöt kuin lukijankin.
Pidin kirjan realistisesta tunnelmasta, ilman mitään yliluonnollisia
piirteitä. Se sai mielestäni jännittävyydestä vielä aidompaa ja lähes käsin kosketeltavaa.
Loppuratkaisu oli ennalta-arvaamaton, mutta jälkeenpäin ajateltuna nerokas ja
jopa looginen. Nautin itse eniten yllättävistä käänteistä ja odottamattomista
tilanteista, mutta myös järkevän selityksen saavista tapahtumista. Kirja täytti
nämä kaikki ja siksi tekikin minuun varsin positiivisen vaikutuksen. Tarinaan
oli erittäin helppo vajota heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, sillä toimintaa riitti
alun kappaleista aina viimeisiin asti. Kyseinen piirre oli suuri plussa ja
merkittävä tekijä lukemisen kannalta, sillä olen jättänyt liian monta kirjaa kesken
ensimmäisen kappaleen luettuani, kun kiinnostus ei olekaan riittänyt enää
seuraavaan. Jaan monien muiden mielipiteen siitä, että Agatha Christie osasi
hyvin asiansa ja hänen voisikin kutsua kuuluvan rikoskirjallisuuden kermaan.